Hetki voi antaa paljon ja kuva kertoa tuhat sanaa. Katsoimme tänään eskareiden kanssa minuutin mittaisen rakeisen videon Uppo-nallen rantautumisesta uuden ystävänsä Reetan luo ja luimme samasta nallesta aamun Soisalonseudusta. Eikä se enempää vaatinutkaan, että Uppis on jo melkein meidän kaveri. Leikataan siis paksusta pahvista massu ja pää sekä liimataan ohjeen mukaan töppöjalkoja ja karhunkämmeniä.
-Onko tämä nyt valmis?
-Käännä ja katso
Ilmeet ovat häkeltyneitä. Nallehan on ihan oikean Uppiksen oloinen. Kyllä sitä kelpaa aikanaan duunata yhdessä 1.-4.lkalaisten kanssa. Ja sehän on vasta alkua Uppis-projektille, sillä esimerkiksi 3.-4.lka on jo laatinut meille ratkaistavaksi käänteisiä sanoja, joista Uppis kertoo eräässä tarinassaan.
-Se lauloi siellä järvessä.
Eskarin yllättävä toteamus iltapäivällä saa tädillä päässä lyömään hetken tyhjää.
-Se Uppis. Ja mekin laulettiin.
Ahaa. Totta. Uppis tosiaan lauloi kelluessaan vettyneenä rantavedessä. Ja meidän päivämme viimeinen juttu oli taa liikennemusisointi, jossa ei kyllä kelluttu, vaan mentiin pöytää ympäri pieninä vetureina, matkattiin hytkytellen bussilla ja viimeiseksi ajettiin autolla…
-Melkein pöpelikköön
Onpa siis onni, että paikalle saapuu juuri sopivasti ammattiautoilija eli koulutaksin Jouni, joka heittäytyy kutsuttuna mukaan menoon. Turvavyöt kiinni, kädet ratille, tarkista jarrut ja sitten: ”Autolla ajetaan varo varo vasti, ettei kaatuisi…”. Voi hillitön hihitys ja höperö höpsötys. Se on kuulkaa ihan siinä ja tässä, ettei romuisessa ruuhkassa pauku jo konepellitkin irti, riemuun ratkeamisesta.
Sellaiset sata vuotta lisää ikää saanut Heidi