Yleinen

Sietokykyä

21.02.2017, Heidi

On jännä juttu, kuinka se juuri näihin samoihin aikoihin eskareihin joka vuosi iskee, kasvunkipuilu. “Ollaan isoja, pieniä, herkillä”, niin ilmiön voisi kaiketi tiivistää. Tänään työstimme tuota ilmiötä ryhmänä oikeastaan peräti kolmessa kohdassa ja aika hyvin eskarit osasivat asiaa tulkita ja ymmärtää kaverin kantilta.

 

Ensin aamulla meillä oli seurakunnan koko koululle tarkoitettu aamunavaus, jonka päätteeksi jaettiin tammikuun Suomi 100-piirustuskilpailun palkintoja. Kurjalan koulun 1.luokan oppilas voitti koko kilpailun ja sai lumikengät ja myös 3.-4.lkan oppilas tuli palkituksi. Lisäksi yhtä eskareista oli suosinut onnetar yllätyspalkinnolla. Mutta kaikki eivät voi voittaa ja harmitus on suuri: voi kipu ja kyynel sentään.

-Ei kannata. Minua ei harmittanut, vaikka en edes päässyt kilpailuun.

-Voit voittaa toisen kerran. Jos on enemmän palkintoja.

-Miksi tuo sitten sai?

Pohditaan siis eskarilla porukalla, että miltä tuntuu harmitus ja miten siitä pääsee parhaiten eroon. Tärkeä taito elämässä.

 

Seuraavaksi esittäytyy päiväntähti, jolla onkin oikein jättikassi mukanaan. Ensin valokuvat ja haastattelut, sitten on esittelyvuoroissa hieno formula-autojenkuljetusrekka. Ja hommahan meinaa karata “Hirvaskankaaksi”, kun yleisössä olisi niin monta omaa hienoa lelua kerrottavaksi…

-Hei, muistatko. Tänään on päiväntähden erityispäivä, joten annetaanpas hänen kertoa.

-Minä tuon minun päi

-Hys. Nyt ei ooo sun päivä.

-Älä puutu mun asioihin.

Opsis. Pikkuisen se teettää työtä, mutta kyllä vain me saadaan tämäkin sovituksi ja maltetaan antaa puheenvuoro sille, jolle se tänään kuuluu. Päiväntähti siis esittelee auton, kertoo talonrakennusprojekteista, kesäreissusta Duudson-parkkiin, naapurissa asuvasta kaverista…jne. Kivoja juttuja, kiitos niistä.

 

Iltapäivällä taas hiihdetään ja päivän yhteisenä juttuina on tasatyöntö, joka lähteekin tasamaalla sujumaan oikein mallikkaasti. Sitten saa siirtyä pihaladulle hiihtämään omaan tahtiin ja tyyliin. Intoa on kuin ilmapalloissa, eikä tätiä juuri tarvita kuin kanttauksesta ja sauvoista mäennousussa muistuttamaan. “Tää on mun kymmeneskierros” päiväntähti hihkuu ja viilettää ohi. Hauska sattuma: olla juuri lempilajin parissa tähtipäivänä. Reilusti kertyy kierroksia myös toisille.

-Minä en noilla enää hiihdä.

Hienot sukset lojuvat koulunpihalla ja harmitus on silminnähtävissä. Nyt on edettävä taiten..

-Mitähän hiihtämään oppiminen vaatii?

-Harjoittelua. Minäkin opin luistelemaan, kun kävin joka keskiviikko luistelemassa.

-Minä osasin hiihtää jotain kaksi vuotiaana.

-Sinä olet sitten harjoitellutkin tosi paljon….

-Mutta jos se johtuukin suksista? Että jos minulla olisi huippuhiihtäjän sukset, niin olisinko minä sitten nopein?

(hiljaista tuumailua)

-Et (*monta)

-Niin. Tämä on taas niitä aivoasioita. Pitää harjoittelemalla opettaa jalat ja kädet tekemään asioita. Niin kuin luistelussa ja uinnissa. Tehän muistatte ja osaatte. Mutta huomenna lisää ja maltilla.

 

Päivänpäätteeksi tehdään vielä pieni pohjustustyö kellonopettelua silmälläpitäen ja otetaan siitä oikein kotiläksykin: Piirrä, mitä sinä ehdit tehdä tunnissa.

-Se on pitkä aika

-Onko Pikku kakkonen tunnin?

On oikeasti mielenkiintoista nähdä huomenna, mitä kaikkea eskari-ikäinen ajattelee tunnissa ehdittävän. Ja varsinkin, että ovatko toiset samaa mieltä. Tädistä nimittäin ainakin tuntuu, ettei esimerkiksi äiti-ihminen tunnissa ehdi oikein sitten mitään…tai riittävästi…heh heh.

 

V&I  Heidi

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *