-Mihin niitä tarvitaan. Oikea ja vasenta?
-Että tietä missä joku on…niinkun hae vasemmasta korista
-Tietää mitä laitaa pitää kävellä
-Mihin pitää kääntyä…vaikka autolla
-Että mikä laitetaan johonkin. Niinku vasempaan jalkaan tai silleen
-Oma nimi vasempaan alalaitaan
Hyviä päätelmiä. Ja huom, oikean ja vasemman erottaminen ei ole mikään ihan helppo juttu, paitsi tietysti niille, joille se on ”luontaisesti selvää” ihan pienstä asti. Täti itse oppi tiedostamaan vasemman vasta kolmannella luokalla koulussa, kun pikkurilli nyrjähti koripalloissa ja jäi linksuvaksi. Sitä sitten aina linksuttelin, kun piti jommallakummalla kädellä viitata tai jalalla pomppia. Ja lopullisesti automaatioksi taito taisi hioutua vasta aikanaan autokoulussa. Mutta suuntaisuus on oppimisessa tärkeä juttu, erityisesti luku- ja kirjoitussuunnan kannalta. Tätä kokeilimme eskareiden kanssa lukemalla kaikkien nimet oikealta vasemmalle…hilpeää. Kuten myös päivän askartelu, jossa maalasimme oman käden kuvista norsuja: vihreään vasenkäsi ja oranssiin oikeakäsi. Ja omille ”efelanteille” annettiin tietysti nimetkin vielä samalla alkukirjain säännöllä. On Väinö, Vilma, Vasen, Orkki, Onni, Otus…
Meillä oli myös koulun kanssa aamunavaus, jonka oli saapunut pitämään seurakunnasta Sanna-pappi. Aiheena on laskiainen, josta kirkkaimmin hallussa ovat tietysti laskiaispullat. ”Muistuttakaahan sunnuntaina kotona isää ja äitiä, että nyt puetaan ja lähdetään mäenlaskuun”, Sanna kannustaa ja kertoo suuntaavansa sinne itsekin sitten, kun lapsenlapsi saapuu mummolaan kylään. Aihetta käsitellään mukavan leppeästi, juhlapyhän kirkollista merkitystä silti unohtamatta. Se on taitolaji se. Kiitos siitä.
Iltapäivällä luistellaan. Nyt hallussa ovat jo liuku, potku ja jarrutus, joten..
-Minä en tarvii enää mitään traktoreita. Kato.
No tietysti täti katsoo ja heiluttaa isoa rukkaspeukkuaan. Ja muistaa hehkuttaa sitkeää harjoittelua, sillä vain muutama viikko aiemmin samainen jääkiitäjä ei ollut varma, että omistaakohan ollenkaan edes kypärää ja luistimia… (dääm, äiti mokoma oli kuitenkin jo ehtinyt kavaltaa välineiden olevan olemassa, heh heh). Osaamisenilo, olkoon taito sitten mikä tahansa, se näkyy ja paistaa maailmanääriin asti.
-Mutta vielä tarvitaan taikanappi. Se on tässä polven kohdalla, mutta sivulla…ensin potkin vauhtia…sitten liuku..ja painan tästä….
-Se kääntyy!
Eikun koko kenttä käyttöön ja taikanappeja painelamaan. Pyörähtämisenilo on valtaisa! Kääntyillään ja kurvaillaan siis omaan tahtiin ja yleisön toiveesta otetaan lopuksi ”Pom pom pulla”-leikki. Siten on aika suuntailla luistinkopille.
-Vielä ensiviikolla luistellaan, jos on säätä ja sitten on se kummien luistinratakerta. Sitten alkaa hiihto.
-Minä en ossaa hiihtää.
-Minä inhoan sitä, kun piti semmoisessa koulussa hiihtää niin pitkään, että tuli itku
Oi joi. No, meidän hiihtokoulussa ei itketä, sen täti lupaa käsi sydämellä. Ja jokainen oppii, se seikka on saletti.
-Se hiihto on ihan kun se uinti, että pitää harjotella
-Ja luistelu. Sitäkin piti harjoitella.
-Onkohan mulla suksia…
Voi hilpeys, tädille iskee desavu, aivan kuin olisin tuon pohdinnan kuullut joskus aiemminkin…
V&I talvilajeissa(kin) kivalla oppimisella innostukseen tähdäten Heidi
Ruokana broilerkastike, ohrahelmet, kiinankaali/appelsiinisalaatti ja ruisleipä