Yleinen

Kohti hiihtolomaa

20.02.2017, Heidi

Tänään se sitten starttasi, kahden viikon intensiivinen hiihtoharjoittelu. Jo aamulla eskarit vertailevat välineitään ja innostus aaltoilee ilmassa. “Milloin hiihdetään?”, ehtii kysyä lähes jokainen. Katsotaan siis aamutuokiolla valmiiksi “Muumipeikon hiihtopassi”, jonka seitsemästä taitokohdasta sovitaan opeteltavaksi tänään kaksi: sauvojen laitto sekä kaatuminen ja ylösnousu.

-Ihan helppoja.

-Lue muutkin.

-Ok. Siis, suksien jalkaan laittaminen, tasatyöntö, vuorohiihto, mäki ylös ja mäki alas.

-Mä osaan tasatyönnön. Isä opetti viikonloppuna.

-Saako mennä luistelutyylillä?

 

Sovitaan, että ruokailun jälkeen otetaan sukset alle ja katsotaan, että mitä kaikkea keksitään. Mutta sitä ennen annetaan puheenvuoro päivän tähtieskarille, jolla onkin esiteltävänä vaikka mitä: valokuvia, laulava lintukirja, kokonainen lauma pehmokettuja sekä kaksi vauvakirjaa.

-Hei. Täällä on kyllä erityinen kuva…

Katselemme ja pohdimme yhdessä eskarikaverista jo äidin massussa ultrallua ihka ensimmäistä kuvaa.

-Missä se on?

-Mä tiedän. Tuossa. Tuo on pää.

-Näyttää ihan skeletonilta.

-Miksi se on tommonen?

-Tiedättekö, että joskus on käynyt niin, että kuvassa onkin ollut kaksi vauvaa. Kaksoset.

-Mun serkuilla on kaksoset. Ne on syntyneet samana päivänä.

-Joo,o. Hyvin oivallettu.

 

Tähteilyn päälle otetaan haltuun vielä aakkosten J-äänne, joka onkin muuten melkoinen löydettävä suusta. Siinä ovat peilit huurussa ja kielet kippurassa, kun eskarit etsivät suusta jänikset, jäätelöt ja jääkiekot. Mutta löytyyhän se J.

-Se kieli on alhaalla ja nykäisee hampaisiin.

-Ja liikahtaa

-Mikä liikahtaa?

-Tämä (leuka)

Sitten vielä kirjaimet sormipiirtelynä kämmeniin ja lopuksi kynällä kirjaan.

-Tää on muuten helppo

-Niin on, yläkerran kirjain

 

Iltapäivällä vihdoin hiihdetään. Yö on tuiskuttanut koulunpihan ladut umpeen, mutta se ei menoa haittaa. Ensin harjoitellaan välinehuolto eli monot jalkaan, kiinnikkeet taskuun, sukset jalkaan lumella ja sauvat käteen oikeaoppisesti. Mietitään myös se, miksi sauvassa pitää olla käsilenkki, entä sompa ja kärkipiikki. Sitten käydäänkin kaatuilemaan…

-Jalat kohti taivasta. Sukset suoraksi. Sivulle. Ja sitten kädet apuna ponnistetaan ylös.

Sehän sujuu, sekä tasaisella kentällä, että hetkeä myöhemmin pehmeässä lumessa. Kuten myös pienen kumpareen kiipeäminen ylös “variksennokalla” eli haarakäyntiä.

-Voiko nyt hiihtää vapaata?

Kyllä. Nyt saa hiihtää ihan omia reittejä, omaan tahtiin. Osa hakeutuu heti laskemaan mäkeä, osa haluaa kiertää kehää tasamaalla, joku kokeilee tasatyöntöä…ja kaikki ovat hyvällä mielellä liikkeellä. Sehän on parasta se! Villipilli soi ja on aika huoltaa sukset huomista varten; puhdistellaan siis pohjat ja laitellaan kiinnikkeet kohdilleen.

-Saako huomenna hiihtää välkällä?

-Saa. Ja me hiihdetäänkin nyt joka päivä jonkun verran, ihan hiihtolomaan asti.

-Minä luulin, että hiihtäminen on tylsää. Mutta ei ollu. Täällä oli helpompi, kuin kotona.

-Musta ei. Mutta hiihdin.

-Niin, kun sitä ei opi muuten. Vaikka lukisi tuhat kirjaa…

Tätiä naurattaa, kuulostaa jotenkin tutulta…Keskustelu jatkuu ja sukset asettuvat paikoilleen eteisen nurkkaan. Sitten vielä ylpeästi rastit oman hiihtopassin päivätavoitteisiin ja omiin hommiin. Onpa kiva hiihtää taas huomenna!

 

Valolla ja Ilolla Heidi


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *