Yleinen

Keppareilla keveästi ja pyhäkoulussa puheena pelko

24.02.2016, Heidi

Lunta oli yhä liikaa hiihtämiselle, joten nelistimme tänään keppihepoilla jumppasaliin. Sillä niinhän se oli sovittu, että ennen kotiin vientiä omalla kepparilla saa ratsastaa sen tuhatta ja sataa. Ja nyt sai. Toki me teimme muutakin, kuten “mielikuvitushyppäsimme” patjalle liikkuvan hevosen selästä sekä ajelutimme toisiamme isolla patjalla. Lopuksi vielä koko joukko rentoutumaan suuren leikkivarjon alle. Siinähän sitä olikin jo mukavaa touhua, yhdeksi tunniksi.

 

Iltapäivästä meillä pistäytyi pieninä ryhminä vierailevia taiteilijoita 1.-2.luokasta ja sovimme etukäteen eskareiden kanssa, että sen aikaa he saavat leikkiä ja puuhata omia hommia. Voi miten iloinen ja ylpeä olen eskareiden maltista! Kaikki löysivät itselleen tekemistä ja jokaisella oli myös kaveri, eikä kertaakaan tarvinnut muistuttaa työrauhan antamisestakaan. Siinä meinasi täti ihan liikuttua, kun ennen pyhäkoulun alkua sai antaa oikein isosti kiitosta ja palautetta murusille.

 

Pyhäkoulussa aiheena puolestaan oli tänään pelko. Raamatunkertomuksessa Jeesus ja opetuslapset olivat suuressa myrskyssä ja pyhäkoulun Sari oli koonnut tuoleista ja kankaasta veneen, jota riepottelevina aaltoina eskarit saivat kangasta pöllyttäen toimia. Hienosti toiminnallinen ja osallistava idea! Kertomuksen päätteeksi Sari esitti vakavan kysymyksen:

-Onko teitä koskaan pelottanut ?

Tietysti oli, ihan jokaista. Pelottaviksi koettiin esimerkiksi oikeasti vesillä koettu myrsky, jotkut ohjelmat, pahat unet, halloween-asiat ja ukkonen. Mutta onneksi pahalle on aina myös vastapaino ja turvapaikka, kuten eskarit heti osasivat heti kuvata:

-Voi mennä peiton alle

-Voi olla peitonalla ja pitää sängynlaidoista kiinni

-Voi mennä äidin syliin

Ja siitäkin puhutaan, että pelko on myös tärkeä turvatunne, joka ohjaa meidät miettimään, onko vaikkapa jonkun asian tekeminen järkevää. Kiitos siis taas Sari, mukavasta ja antoisasta hetkestä kanssamme.

 

Kotimatkalla ilta alkaa jo hämärtyä ajovaloissa ja tädin oma lapsuudessa koettu pelko palaa mielenpäälle. Ikää oli luultavasti alle kymmenen, kun kaverin luona yökylässä näin pätkän ohjelmaa, jossa kammottavat kasvit tappoivat ihmisiä. Vieraassa talossa pelotti koko yön! No, tulihan se seuraava ilta kotonakin ja kun vielä sade ropisi ikkunapeltiin, niin olin aivan varma, että siellä ne nyt ovat vaanimassa! Eikä auttanut yhtään, vaikka kuinka ajattelin, että asumme kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Silmiä ei vaan uskaltanut panna kiinni. Varmuudella muistan kävelleeni ainakin pari yötä ja kotiväki alkoi jo kummastella, eikä vähiten kanssani huoneen jakanut isoveli. Piti keksiä jotain….aurinkolasit. Pahoja unia ei voi nähdä ne päässä. Taisi siinä vierähtää viikko tai pari kakkulat päässä nukkuen, mutta vähitellen pelko helpotti. Silti. Vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen pelkkä ajatus noista käsittämättömistä kasveista saa ihoni nousemaan kanalihalle… jälki, joka epäilyksettä tulee säilymään läpi elämän.

 

Pelon syntyä pohdiskellen    Heidi

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *