Arvoisa yleisö, tänään ”kuka kukin on”-tentissä prässätään Verson taidekasvattaja Minnamaria: lempiväri, lempiruoka, lempieläin, lempimuoto…
– Mikä on sun erityistaito?
– Hymm…Jaa…Öööö…erityistaito…minä olen aika hyvä hassuttelemaan….joo…tiedättekö, minä olen sellainen klovni….niin kuin pelle. Oikeasti. Minä käyn sairaalassa ilahduttamassa lapsia..
Ajatella, että jollekin ihan maksetaanpelleilystä….Vielä muutama varmentava kysymys sekä eskareiden pyynnöstä lauluesitys vieraalle: ”Metrolla mummolaan”. Nyt ollaan valmiit päivän teemaan.
Ryhdymme tutkimaan suomalaista elämäntapaa draaman keinoin. Minnamarialla on nimittäin aikakonesalkku, josta hän alkaa nostella esiin eriskummallisia tavaroita menneiltä vuosikymmeniltä.. radio-ohjattava-auto, kännykkä ja cd-levy tunnistetaan vielä helposti, mutta c-kasetti tuottaakin jo melkoisesti päänvaivaa. Ja paperinuket, mitä ihmettä?? Kierros kierrokselta aikakone vie meitä yhä kauemmas ja kauemmas, ihan niiiiiiiiiii kaukaiseen aikaan asti, että Sorsakosken tehtaalle pitää körötellä hevospelissä Asikkalan rattailla. Perille kuitenkin päästään ja tehdashallissa odottavat työt: ”Kaatakaa kuumaa rautaa aihioihin. Stanssatkaa haarukoita ja lusikoita muotteihinsa.” Lopuksi vielä viimeinen voimankoitos ja yhteistyön mitta: liukuhihna. Kaikki eskarit pötkölleen kylki kylkeen ja yksi poikittain ”liukuhihnalle”. Hitaasti kääntyen hihna alkaa hilata lastia eteenpäin…kunnes hihitys ottaa vallan ja koneistoon iskee totaalinen tuotantohäiriö…Hihna kaipaa selvästi huoltoa, joten päätetään, että käynnistetään se myöhemmin uudestaan, jumppasalin väljemmillä vesillä…
Vierailu on vierähtänyt nopeasti ja on aika sanoa heipat Minnamarialle.
– Annetaan isopeukku!
– Ja lauletaan Tuulien teitä.
Ja niinhän tehdään. Kiitos Minnamaria, oli ihana saada sinut luoksemme!
Iltapäivän riemu on valkoista, raskasta, märkää ja sitä on tarpeeksi!!! Lumiukkoja nousee kuin sieniä sateella ja ensimmäiset liukurikyyditkin voi jo ottaa. Mutta sitä miinus-merkkiä ei vaan vieläkään digitaalimittarissa näy, nolla siinä vaan pojottaa. No, josko sitten huomenna….
Valolla ja Ilolla Heidi