Eskarijono seisoo vakavana Leppävirran kunnantalon naulakoilla, sillä menossa on kunnanjohtajan kättely. Oikea ojentaa ja oma nimi perään, homma sujuu maltillisen tyylikkäästi. Sitten kunnanjohtaja toteaa: ”Mennäänpä katsomaan minun työhuonettani. Täältä salareittiä”. Vau. Porukka on mukana heti ja ihan satasella.Kuljetaan siis käytävää ohi suljettujen ovien ja tehdään käännös…Joku jo toteaa talon olevan kuin labyrintti. ”Miltäs tämä teistä näyttää?” kunnanjohtaja jatkaa jutustelua huoneensa oven avaten ja eskarit katselevat ympärilleen. Jonkun mielestä huone on aika pieni, mutta aika monesta juuri sellainen, kuin oli ajatellutkin sen olevan. Löytyy vaakuna ja…”Kekkonen. Koulullakin on tuo”, eskarit tietävät. Toden totta, kunnanjohtaja Matin seinällä komeilee oikein kultakehyksissä valokuva kyseisestä presidentistä ja vieläpä tämän omasta pyynnöstä.
Seuraavaksi ovat vuorossa eskareiden kysymykset, joista tärkein taitaa tulla ensin…
-Saako sun tuolilla istua?
”Kyllä saa. Ole hyvä. Miltäs se tuntuu?” Matti lupaa ja saa vastaukseksi tuolin olevan ihan hyvä, vaikka vähän liian alas luistava. Jaahas, se on yksi mielipide, joten tehdään niin, että jokainen eskari pääsee istumaan tuolille ja otetaan ihan valokuva muistoksi. Ja annetaan oma henkilökohtainen tuolinmukavuusarvoi asteikolla 1-3. Samalla jatkuu eskareiden kyselykierros, jossa halutaan tietää mm.
-Mikä on sun lempiväri?
-Missä sä asut?
-Onko kunnanjohtajan työ vaikeaa?
Ja jotenkin sitten luiskahdetaankin jo Kurjalan koulun perjantaiseen lemmikkipäivään, jonka kautta päädytään keskutelemaan koirista…”Onkos teillä koiria?”Matti tahtoo tietää ja saa varsin laajan selonteon eskareiden moninaisista lemmikkikeistä. Ja samalla selviää myös se, että perheliikuntapasseilla on hankittu iltapäivän Vesileppisreissu, polskis ja loiskis vaan. Mitä ennen mennään Mammasiin syömään, veistellä ja haarukalla. Mitä ennen puolestaan pidetään lastenparlamentti kunnantalon valtuustosalissa. Tässä kohtaa Matti oikein iloistuu ja kertoo nuorien eurooppaparlamentista, jossa osanottajia oli ollut yli 700. Ja eskarit tietävät heti, että se on muuten hirveän paljon. Mutta sitä me ei tiedetty, eikä kyllä taida moni kuntainenkaan tietää, että Matti osaa lentää! ”No. En ihan itse, mutta minulla on lupa lentää sellaista kaksipaikkaista konetta”, Matti kertoo ja eskarijoukko kohahtaa. Mikä harrastus. Lentäminen on ihan supertaito. Lopuksi ehditään vielä punnita painava metallinen liikelahja, joka esittää Puijontornia ja sitten meidän on jo aika jatkaa matkaa. ”Hei. Otetaanpas vielä sellainen yhteiskuva, kun oli näin mukavaa porukkaa käymässä” kunnanjohtaja vielä pyytää ja pitää tosi tarkasti huolta, että varmasti kaikkien naamat näkyvät. Niin ja mehän annetaan tietysti hänelle ihan superhyperiso peukku, kun saatiin tulla vierailulle.
Matti siis jää jatkamaan töitään, mutta meidän kanssamme kunnantalotutkimista jatkaa varhaiskasvatusjohtaja Sonja, jonka johdolla mennään milloin kierreportaita ylös, rappusia alas, ohitetaan taidetta, tutkitan karttoja, ajetaan hissillä, tunnistetaan maisemaa, käydään kellarissa
-Hui. Palava silmä (hihitystä; hämärässä käytävässä välkkyy kattovalokatkaisin)
Mutta yhtä asiaa emme onnistu löytämään sitten millään, nimittäin toimivaa ovivaloa. Kaikki kokeilemamme näyttävät aina vain punaista tai keltaista. Onneksi teknisessätoimessa osataan neuvoa vinkki tähänkin tilanteeseen: ”Silloin voi koputtaa”. Kokeillaanpas…Toimii!
Talo on tutkittu, joten Sonjan saattelee meidät sovitusti valtuustosaliin, jonne ATK-tukihenkilö Sirpa on viritellyt mikrofonit valmiuteen eskarivuoden viimeistä lastenparlamenttia varten. Etsitään siis ensin tuttuja valtuutettujenkuvista, tarkistetaan nuija ja alusta, otetaan paikat salista ja käydään kokoustamaan. Tänään puheenjohtajaksi pääsee poikkeuksellisesti jokainen halukas vuorollaan ja esityksensä saa tehdä puhujanpöntön mikrofoniin. Tarkistetaan siis huhtikuun pöytäkirja, josta on toteutettu kaikki päätetyt toiminnot. Ja sitten aletaan esitys ja kannatus kerrallaan laaditia suunnitelmaa toukokuulle: petsi-päivä/sählyä sekajoukkueilla salissa / Nurkkajussia / paistetaan lettuja / temppurata salissa koulaisten kanssa / naamiaiset, joissa kaikki asut sallituja / lautapelipäivä koulaisten kanssa /ei reppuja-päivä. Näin, siinähän sitä on taas laadukkaat ja valmiiksi motivoivat toiminnot, joihin täti vain lisää sopivasti oppimisteemaa.
Ensin työ, sitten huvi. Hommat on nyt hoideltu eli eikun syömään. Ja uimaan. Jo ravintola Mammasiin mennessä eskarit huolestuvat kuitenkin eräästä huolestuttavasta asiasta: roskista kaduilla.
-Kuka ne on heittänyt?
-Ihan tyhmää tuollainen
-Se täti sanoi siellä kunnantalolla, että tuolleen ei saa tehdä. Edes isot.
-Ne on ehkä isot koulaiset.. Ne ei usko mitään
Ravintolassa on sensijaan aika hienoa. Ensin riisutaan kabinetissa vaatteet ja jätetään reput, joku huomaa, että pöydässä on oikea liinakin laitettuna. Sitten suunnataan rauhallisesti kohti seisovaa pöytää ja eskarit kuuntelevat hipi hiljaa, kun tarjoilijar kertoo, kuinka homma toimii ja kokillekin tietysti heilautetaan kättä. Sitten voi lautasineen alkaa miettiä, että mitäs sitä…
-Minä otan pitsaa. Saako sitä ottaa monta?
Sovitaan, että otetaan ensin vähän ja haetaan sitten lisää. Sillä sitä riittää varmasti, koska kokki lupaa paistaa tarvittaessa vaikka lisääkin.
-Onko pakko ottaa noita?
Ei. Tänään ei ole pakko maistella edes kynsipalaa.
-Yksi juttu. Puoli lasia maitoa ensin ja sitten vasta limpparia. Sopiiko?
Kaikille sopii. Ruokailu rullaa eteenpäin maltilla ja eskarit hakevat ruokaa ja juomaa lisää kuin vanhattekijät. Pöydässä taas keskustelu on värikkään iloista: ylämaankarjasta villihevosten kautta polkupyörällä kolarointiin…45 minuuttia se ottaa, ennenkuin viimeinenkin toteaa mahan olevan täysi. Eikä kiire ole vieläkään kellään. Ja ruokakin oli ihan tosi hyvää.
-Mikäs oli parasta?
-Vesimeloni (*monta)
-Pitsa (*monta)
-Patonki (*monta)
-Limppari (tästä innostuvat melkein kaikki)
Ruokailun jälkeen vuorossa on päivän viimeinen aktiviteetti eli palkintouintireissu Vesileppiksessä, minne täytyy kävellä käpötellä kylän läpi. Ja voi ei, taas huolettavat roskat eskareita. Ei mitään järkeä. Näkyy pusseja, karkkipapereita, tölkkejä, tumppaja…Onneksi sentään kirkkopuistossa orava ilahduttaa vikkelällä vipotuksellaan. Vesileppiksen sitten pilkottaessa puheeseen pompsahtaa vielä yksi juttu
-Missähän se Matti täällä asuu? Minusta ehkä tuossa, missä on ilmapalloja parvekkeella. Kun sielläkunnantalollakin oli niitä.
Totta ja tuota. Kunnanjohtajahan tosiaan kertoi, että hän asuu lähellä Vesileppistä…Arvauksia on monia ja perustelut hienoja, mutta täti ei ole ihan varma osuuko yksikään oikeaan.
Vesileppiksellä meitä odottaa sitten Tommi, ja voi ilo ja riemu, pojat pääsee siis poikien pukkariin. Ja koska uiskentelu on jo meille tuttua, altaille suoriudutaan tosi nopsasti. Polskitaan ensin pienessä altaassa, sitten välialtaassa, välillä käydään poreissa ja kylmävesihumpsauksella ja lopuksi…
-Haluaako joku laskea vesiliukumäestä?
Aika moni haluaa ja ihan kaikki kolme kierrosta. Joiden päätteeksi kannustetaan vielä hiukan empivä Tommikin mäkeen….ja tyylipisteitä ropisee. Hyvä Tommi!
Vielä lopuksi on ihan pakko kirjoittaa hilpeä dialogi naistensaunasta. Eskareiden ilonen ja hyvä käytös herätti nimittäin pitkin päivää aikuisten mielenkiinnon ja aika monesti he saivat kertoa, että mistä ollaan ja miksi tultu kylälle. No, juuri ennen kotiinlähtöä lauteilla sitten tulee jälleen puheeksi, että Kurjalan esikoulusta ollaan ja käyty tapaamassa mm. kunnajohtajaa.
”Mitenkäs te pääsitte sinne, kun ei mekään olla päästy?”ihmettelee vanhempi naishenkilö.
”Montakos postia olette laittaneet?” kysyy eskari.
”Ei olla taidettu laittaa yhtään” vastaa tuumaillen naishenkilö.
”No siinä se. Pitäiskö laittaa?” vastaa eskari.
Mistä on tulevaisuuden kuntapäättäjät tehty…
On päiviä, jolloin tädin tekisi mieli poksahtaa. Ylpeydestä. Eskarit, huomenna me niin jutellaan auki kk-merkit, jotka te totisesti tästä päivästä ansaitsette. Ja aivan VALTAVA lämmin kiitos myös ihan jokaiselle teistä, jotka meidät tänään kohtasitte: taksissa, kunnantalolla, ravintolassa, liikenteessä, Vesileppiksellä… Lapsen on tärkeää saada kokea olevansa tärkeä, kuulla kiitosta ja osata uskaltaa, eikä se onnistu ilman aitoa kiinnostusta ja kannustavaa ilmapiiriä. Mitä me isot edellä, sitä pienet perässä.
V&I kirjoittelee Heidi
Ruokana seisovapöytä ravintola Mammasissa