Kuuntelin tänään kiinnostuneena eskareiden keskinäistä mietintää koskien rumien puhumista. Pohdinta sai alkunsa eteistilanteessa, jossa vessavuoroa odotteleva eskari totesi ”pissa” ja toinen tarttui siihen:
– Se on vessasana
– Eikä ole. Se on vaan pissiasia.
Lisää eskareita liittyy keskusteluun.
– Niin, mutta sitä ei tarvitse sanoa ääneen.
– Niin. Kiroilla ei saa kuule edes vessassa.
– Meidänpä isi kiroilee.
– Niin meidänkin. Joskus.
– Meidän isipä ei kiroile ikinä. Se on kestävähermoinen.
– Niin, mutta yksi meidän tuttava, joka on ihan aikuinen, kiroilee vaan aina.
– Minun pikkusisko sanoi kerran ruman sanan. Kaksi kertaa peräkkäin.
Tämä hiljentää koko joukon ja asiaa pohditaan tovi, ilmeet vakavina.
– Miksihän ihmiset kiroilevat?
– En tiiä. Jos niillä ei ole muuta tekemistä…
Vessanovi kolahtaa ja jono nytkähtää liikkeelle, keskustelun kääntyessä kadonneisiin rukkasiin. Mitään vessasanoihin viittaavaakaan ei kuulu enää koko päivänä.
Päivän hommista ei voi sitten hiiskua yhtään mitään. Tai korkeintaan sen, että eräät tyypit koko maassa juhlivat tulevana sunnuntaina ja heitä saatetaan jotenkin myös ilahduttaa ja muistaa. Jopa niin mukavasti, etteivät meinaa ilahduttajat millään enää jaksaa kolmea yötä odottaa…
Kiherryksessä myötäeläen Heidi