-Tänään on sählyä
-Onkohan siinä maalivahdilla maila vai hanskat?
-Jääkiekossa on ainakin hanskat.
-Niin on. Ja pelaajillakin. Silloin ei palele sormet.
-Mutta tuomarilla ei ole.
-Ei niin. Ne ei tarvii. Kun ne voi pitää käsiä taskussa. Mä olen nähnyt.
Tällaista keskustelua täti tänään ”salakuunteli”, kun olimme lähdössä jumppasaliin. Ihan väkisin meinasi hihityttää.
Itse jumppa koostui sählystä sekä toiveuusinnoista: patjallehyppyä puolapuilta, smurffiformulat sekä lopuksi jalkapalloa.
-Mites tehtäisiin joukkueet?
-Tehdään tytöt vastaan pojat
-Joo(*pojat)!
-Mutta tyttöjä on yksi vähemmän. Saanko minä tulla tyttöjen joukkueeseen?
-Saat. Tämä on helppo nakki.
-Me voitetaan tämä.
-Helposti.
Mutta. Tytötpä osoittautuvatkin kovaksi luuksi, eikä se johdu tädistä, vaan hyvästä puolustuksesta ja vikkelistä jaloista. Ja niin vain käy, että se onkin poikienpääty missä maaliverkko ensin soi. Oma maali. Tunteet kohoavat pintaan: kuka möhli ja kuka mokasi. Joukkueen pikapalaverin lopputulos on kuitenkin yksimielinen, maali oli pelkkää huonoa tuuria. Rivit saadaan siis kootuksi ja käydään uuteen hyökkäykseen. Vaan tytöt eivät taivu, eivät siten millään. Aika kuluu, pilli soi ja peli päättyy. Tappio on karvas, hyvä että edes pukemaan maltetaan alkaa.
-Voidaanko pelata uudestaan ensi kerralla?
-Silloin kyllä me voitetaan.
-Sitä teidän pitää kysyä tytöiltä.
Ilmeet ovat vähemmän innostuneita. Varsinkin, kun tytöt vielä hehkuttavat, etteivät olleet ikinä ennen edes jalista pelanneet…
Päivän päätteeksi raivataan vielä eskarilla minisählyareena ja sovitaan, että kaksi vastaan kaksi joukkueilla pelataan kolmen minuutin eriä. Päästän jo melkein liikkeelle, kun..
-Nää on suomalisten mailat (siniset)
-Nuo keltaiset on ruotsalaisia
-Eikä olla
Voi suomipoika sentään, taas mennään….Täti on armoton reilupelifani, joten hänpä asettaa itsensä pääylimahtituomariksi ja ilmoittaa, että kyseessä on kansainvälinen kaukalo, jossa ei kansalaisuuksia tunnusteta, vain pelkkiä värejä. Ja lisääpä samaan syssyyn, ettei taito myöskään tule lavanväristä, vaan pelaajan kädestä. Harjoitus rules! Johan alkaa homma toimia.
Ja lopuksi on vielä pakko laittaa nostalginen loppukevennys sarjasta ”Täti urheilee”. Allekirjoittanut on nimittäin käynyt jääkiekko-ottelussa vain yhden kerran elämässään. Kyseinen peli pelattiin Kuopiossa ja vastakkain olivat Kalpa ja Jyp. Tädin vieressä katsomossa istui keski-ikäinen mies, joka tuon tuosta pompi seisoen karjumaan ja ohjeistamaan toimintaa kentällä. Kyllä sitä yhden erän jaksoi, mutta kun toisen erän lopussa mies karjui suureen ääneen:”Mikä mies tuolla kentällä oikein on mustavalkoisissa!!!!”, niin…”Minun käsittääkseni hän on tuomari”, täti ei malttanut olla vastaamatta, oikein ystävällisesti ja suurin silmin. Ensin setä vaikeni, muuttui sitten entistäkin punaisemmaksi (jos mahdollista) ja rysähti penkkiin pyllylleen. Tädin hallille mukanaan raahanneet urheiluhullut pidättivät hengitystä. Ihan turhaan. Setä-ihminenhän istui eränloppuun oikein nätisti penkissään ja heti summerin soidessa katosi kuin kiekko Kalpan lavasta. Eikä koskaan enää palannut.
V&I Heidi