Luonto on suuri seikkailu. Tämän lauseen todistimme todeksi jälleen tänään, kun suuntasimme Kurjalan ja Konnuslahden koulujen voimin ihmettelemään Orinoron rotkoa. Kuinka paljon nähtävää ja koettavaa ympärillä onkaan, kun rakennettu maailma jää taa. Ja entäs motorinen haaste: ylämäet, alamäet, puunjuuret, risukot, sillat, mutalikot…ja vihdoin…
-Ne puut!Mitkä ne oli?
-Pitkospuut
Edessä siintävät pitkospuut, jotka siirtävät meidät kerrasta sadun maailmaan.
-Ope. Tämä on röllimetsä.
-Onko?
-On on. Se asuu tuolla toisella puolella.
Pitkospuut vievät meidät yhä syvemmälle huikeaan kulissiin, jossa komeat tummat kiviseinät kohoavat kohti pilviä.
-Onko täällä luolia??
Sitäpä ei kukaan tiedä, ei ainakaan kukaan mukanaolevista aikuisista.Myös se mietityttää, että millaiset hampaat on mahtaneet olla jääkaudella, kun se on saanut näin suuren vuoren puraistua halki. On niiiiiiiin paljon tutkittavaa. Otetaan siis suurennuslasit ja luupit esille sekä tietysti kamera. Heti eskarit löytävät kuvattavaa: kallioon sammalen päällä juurtunut sydänkasvi, kalliopinnassa perhosenmuotoinen jäkälä, luola (jossa voisi asua vaikka mäyrä, mutta ei sentään hirvi), maahan pudonneet kirjavat lehdet ja tietysti jyhkeät kallioseinät. On ilo katsella, kuinka taitavasti jokainen eskari osaa käsitellä kameraa. Siinä on vanhemmilla ihmettelemistä.
Sitten onkin aika suunnata kohti laavua evästauolle. Maltilla ja varovasti, portaita ja pitkoksia. Matkalla nähdään monenlaista, mm. koivu, jossa on iso patti.
-Mikähän se on ? Koivunnenäkö?
-Ei. Se on ehkä vanha ampiaisenpesä.
-Tai jättisieni.
Eräs isäihminen epäilee jopa, että se voisi olla pahka ja siitä voisi tehdä hienon kupin. Paras ottaa siis kuva patistakin ja palata asiaan eskarilla luontokirjan kanssa.
-Kannattaa kiertää mutalikko
Täti ehti sanoa, mutta sekunnin liian myöhässä. Ensin on kiinni yhden kumppari ja kohta jumissa koko eskari, perässä vielä toinen. Täti rämpii perään ja muta imaisee ahnaasti nokialaista. Huis vaan ja täti tuiskahtaa nurin niin, että kartat ja kamerat lentävät. No, mitä pienistä, kun ei pienetkään meistä. Ensin kiskotaan kuiville yksi eskari ja sitten toinen, lopuksi täti nostelee kuiville naurusta hytkyvän itsensä.
-Siinä olisi ollut vuoden hauskin kotivideo!
Ilmassa leijuu jo nuotionsavut ja niin sitä saavutaan Orinoron laavulle, jossa syödään omia terveellisiä eväitä ja lepuutetaan jalkoja. Ja tauon päätteeksi muistetaan hienosti myös sääntö, ettei luontoon saa jäädä jäljiltämme roskan roskaa.
-Tämä on hieno paikka
Eskarilaisen toteamuksessa soi vilpitön kunnioitus, joka kohdistuu taukopaikalle vasta rakennettuun laavuun, mutta uskallanpa väittää, että aivan samansuuntainen on kokonaisuudessaankin se kokemus, joka lapsille jää tästä erityisestä paikasta omalla kotiseudulla. Luonnonsyli, joka on ja pysyy.
Ja sitten paluumatkalle, joka sekin hoidellaan kunnialla, vaikka osaa eskareista harmittaa hiukan, kun täti rontti kieltää uuden uintireissun mutalikossa. (Täti pahoittelee itsensä ja yhtiönsä puolesta, heh heh.) Vauhti on kuitenkin taittunut jo sen verran, että helposti löydetään suuri mänty, jonka matka-apunamme tänään ollut ukki huomasi jo menomatkalla. Otetaan siis siitäkin kuva. Ja partapuusta myös. Lopulta ollaan takaisin Hanhiahossa ja voidaan laittaa koko porukan nyrkit yhteen piiriin.
-Yksi, kaksi kolme….ORINORO!!!(*kaikki lapset ja aikuiset)
Lämmin kiitos siis teille kaikille, jotka olitte tänään kanssamme tekemässä tätä unohtumatonta matkaa. Kiitos myös koululla muonituksesta vastanneille emännille sekä kuljetustoiminnan mallikkaasti hoitaneille koulutakseille. Lisäksi aivan valtaisan SUURI kiitos Kurjalan ja Konnuslahden koulujen aikuisille, jotka mahdollistitte meidän eskarilaisten osallistumisemme kouluyhteisöjenne retkeen. Mutta ennen kaikkea, kiitos eskarit, te hoisitte homman kotiin, olen ihan hirveän ylpeä teistä.
Kaikkensa, mutaa myöden, antaneena, mutta sadoin verroin enemmän saaneena Heidi