Luontoretki on aina yhtä jännittävä juttu. Mukaan tarvitaan tietysti ensiapulaukku, eväät ja kamera, mutta tänään niiden lisäksi vielä luontoikkuna-kehys. Siitä meidän on tarkoitus käydä joka kuukausi kurkkaamassa ja kuvaamassa, mitä luonnossa vuoden kiertokulun aikana tapahtuu. Siis turvaliivit päälle ja menoksi.
Heti retken aluksi törmäsimme juttuun, joka paluumatkaan mennessä oli muotoutunut jo omaksi projektikseen. Ylitimme nimittäin pienen ojan, jonka yli oli joskus kulkenut silta, mutta jonka aika oli luhistanut olemattomiin. ”Kukahan voisi rakentaa uuden?”, kysymys sai heti innostuneen vastauksen ”Me voitais!”. Ja aika pian oli jo koossa ajatuksia siitä millainen sillan pitäisi olla mm. punapilkullinen, sydänkuvioinen, tukeva, prinsessamainen, kaareva… Ja vasaroitakin tuntui kotoa löytyvän, jos koulun puutyöluokassa ei ole tarpeeksi. Sovimme siis, että ensiviikolla jokainen saa luonnostella oman ehdotuksensa sillasta ja niistä muokataan sopiva rakennusprojektiksi. Sillä siltahan me rakennetaan, sehän on saletti.
Matkamme jatkui ja tulimme kohtaan, josta näkyi tooooooooosi kauas, melkein maailman ääriin. Hetken piti ihan porukalla miettiä, että miten se on mahdollista, mutta sitten yksi sen keksi: ”Me olemme vuorella”. Totta. Korkealla olimme ja kun aivan jalanjuuresta löytyi mahtava mustikkapaikka, päätettiin ikkuna sijoittaa niille seuduille. Helpommin sanottu, kuin tehty, sillä kauneushan on katsojan silmässä ja mikä maisema miellyttää ketäkin…Ja eskarit osasivat lisäksi ennakoida senkin, että liian alas sijoitettu kehys hautautuu talvella lumeen.. Aika monta oksaa ja kohtaa siis kokeilimme, ennekuin paikka löytyi.
Vielä eväidensyönti, varmistus, että jokainen on saanut ottaa kuvan omasta luontolöydöstään ja viimeiset mustikat sinisiin suihin. Heippa luontoikkuna, syyskuussa me palataan!