Hyvä lukija, nyt kannattaa ottaa hyvä asento, sillä luvassa on kolmen huippupäivän koonti, eikä sitä hyvällä tahdollakaan saa tiivistettyä ihan pieneen tekstimäärään… Aloitan kuitenkin hilpeällä, mutta samalla myös hyvin merkityksellisellä sattumuksella: aamulla puhelimeni piippasi jälkeen seitsemän ja viesti kuului:”Onkohan päivityksissäni joku vikaa, kun en ole saanut uutta kirjoitustasi näkyviin moneen päivään? ”. Hih, kyllä vika nyt on ollut ihan tädin päivtyksessä, ma ei kertakaikkiaan kerennyt ja eilen en jaksanut. Mutta tänään menneään jo normilla, joten hyppäähän kyytiin. Ja kiitos myös kaikille lukijauskollisuudesta, on hämentävää, kuinka paljon tätä pienen kyläkoulu blogia on vuoden mittaan luettu.
Mutta asiaan. Ma se siis vihdoin koitti, yöeskari. Hiukan ennen viittä illalla alkoi koululle&eskarille kertyä lapsia ja muuttokuormittain tavaraa.
-Me ei meinattu mahtua itse taksiin! Oli niin paljon tavaroita.
-Saako syödä herkut?
-Pitikö ottaa tyyny, jos ei halunnut?
Hilpeys ja jännitys kuplivat ilmassa. Myös Suomi 100-läksyt on muistettu ja kaikki 12 kuorta palautuvat odottamaan illan kapseliseremoniaa. Lähdetään siis ensin syömään ja sitten laitetaan unipesät valmiiksi koulun 1.-2.luokan tiloihin.
-Onnistuuko vierekkäin?
-Onnistuu
Selvä, siitä lähdetään. Patjoja ja petivaatteita asetettaan ympäri luokkaa.
-Tähän minun nojatuolin lähellekin voi tulla. Mutta minä kyllä valvon koko yön, joten turvallista on nukkua ihan missä kohtaa tuntuu.
Kukaan ei halua siirtyä lähelle, tässä vaiheessa.
Ilta sujuu mukavasti ulko- ja sisäleikeissä: osa haluaa leikkiä rauhassa omilla leluilla, toiset taas rakentavat majaa. Tai oikeastaan se on…
-Tämä on prinsessa Pikkiriikin talo.
-Ja minä olen Pöjöläinen.
-Ja minä Pikkiriikki.
-Haluatko nähdä, että tänne pääsee oikeasti sisään?
Tietysti täti haluaa, sillä vaatii jo melkoista akrobatiaa koota jotakin niin korkeaa ja monimuotoista sählymaaleista yms. liikuntavälineistä, mutta että siinä voisi asuakin…Voihan siinä, todistettavasti.
Sitten on jo aika ladata kapseli, joka on Heikki-open tekemä hieno linnunpönttö, ilman lentoreikää. Koululaiset ovat tervehdyksensä sinne jo laittaneet ja tunnelma on suorastaan juhlallisen odottava, kun eskari kerrallaan käy pudottamassa oman kuorensa kapseliin. Ja viimeisenä täti.
-Tiedättekö, että me tuossa mietittiin, että näillä eskarin pojilla on jo viikset sitten kun tämä avataan. Mutta he ajavat ne kuulemma pois juuri sinä aamuna, kun tavataan.
Kaksikymmentä vuotta, se on käsittämättömän pitkä aika eteenpäin katsoen, mutta tahahangassa yksi muistojen kultainen hujaus…mutta toukokuussa 2037 me tavataan, näillä kulmilla, se on jämpti niin. Heikki-ope tarttuu porakoneeseen, on tullut aika sinetöidä säilö 20 vuodeksi. Porakone ulvaisee ja koko koulu tempautuu hillittömään kannustukseen: ”Poraa, poraa, poraa…..”. Ja sitten pönttö vielä korkealle puuhun ja etuseinään vuosisigneeraus: 2017. Juuret, vaikka ilma-sellaiset, kunhan ovat vakaasti kiinni kotiseudussa.
Ilta jatkuu ruokailun, ulkoilun ja omien puuhien parissa, kunnes yhdeksän jälkeen on vihdoin koittanut aika pestä hampaat, pukea yöpuku ja hipsiä pihan yli nukkumapesille. Ja sitten on vuorossa pikku ralli…pissille, hakeman taskulamppu, jano… reilussa vartissa kaikki ovat jo turvallisesti pusseissaan ja peittojen alla. Ja voidaan tehdä muuttokierros tädin tuolin ääreen.
-Tähän voi hyvin tulla. Ja tuohon mahtuu. Minä valvon ja olen ihan tässä lähellä.
Mukavasti saadaan patjat paikalleen ja luetaan loppuun Messi-kissan ja Mysteerin seikkailut. Sitten sammutellaan valoja ja toivotellaan hyvät yöt, mutta maapallovalo saa jäädä palamaan. Koko yöksi.
-Tässä onkin mahtivoimat mukana, kun maapallo pyörii ja hilaa meitä hitaaasti kohti aamua. Eikä sitä voi jarrutta sitten mikään.
Täti jalkautuu hipsuttelemaan ja petipaikka toisensa jälkeen hiljeneen. Jollakin uni ei meinaa tulla, joten tehdään diili.
-Ei tarvitsekaan nukkua. Olet vaan ihan rauhassa ja odottelet. Minä hipsuttelen kavereita ensin ja tulen sitten sinun luo. Jookosta?
Toisen mieltä taas nakertaa pikkuruinen ikävä, mutta siitäkin selvitään sipsutellen. Ollaanhan tässä jo melkein koululaisia. Eikä homma kaadu edes kolmen koplan laatimaan keskinäiseen ”näin pidetän kaveria hereillä”-diiliin, sillä unihan tarttuu, kun se yhdenkin tavoittaa. Paljon ennen puolta yötä hämärästä kuuluu siis enää unista tuhinaa ja täti istahtaa ihmettelemään. On ne rohkeita ja reippaita, ihan sankareita. Kaikki.
Itse yö sujuu touhukkaasti. Mutta huom: Kaikki eskarit siis nukkuvat heräilemättä, mikä ei kuitenkaan haittaa menoa, millään tavalla. Yksi pyörii pöydänalle, yksi on jumissa tuoliin, yksi möyrii pussillaan kuin mato maailmalle ja yhden käsi on kaverin naamalla. Tyynyt taas seikkailevat pitkin lattioita, joku juttekee hetken unissaan. ”Me myyrät, me mullassa möngimme laa laa laa…” lastenlaulu pompsahtaa tädin mieleen ja panee tirskahtamaan. Aika kuluu ja yö taittuu, aamu alkaa sarastaa verhojen takana. Ja se, juuri tämä nimenomainen aamu, on suuri saavutus monelle. Kokemus siitä, kuinka uskalsin ja pystyin: minä iso, melkein koululainen.
Itse aamu on sitten yhtä hei hulinaa, kun pitää pakata ja juoda ”aamukaffette” sekä vastaanottaa ruusut ja todistukset. Myös omat projektit saa vihdoin kotiin. Ja lauletaan tietysti vielä kerran Jäähyväislaulu, joka alunperin pitikin esittää vain yläkouluun lähteville kummeille, mutta…”Tämä kertoo varmaan kaiken tästä hetkestä..” Eeva-Kaisa-ope sanoo ja kyynel juoksee pitkin poskea. Hän ja Heikki-ope jatkavat myös matkaa. Salissa aika pysähtyy, hiljaisuus sekä kysyy että ymmärtää. Elämä on. Ikävämme tulee olemaan suuri, mutta tämänkin yli mennään. Yhdessä. Sitten loman jälkeen, syksyllä. Nyt vain halataan ja rutistetaan VALTAVAISA kiitos Eeva-Kaisalle ja Heikille tästä ajasta, jonka jaoitte kanssamme, sydänjuurianne myöden.
Ja näin on siis savutettu tämä eli eskarin viimeinen päivä, jota vietettiin Konnuslahden koululla perinteisen ”Kevät huudon”-merkeissä. Voi miten paljon vaivaa ja työtä koulujen henkilökunta oli jälleen nähdyt lasten ilon eteen: oli hepparatoja, pelipaikkaa, pingistä, seinämaalausta, askartelua, pajupillin tekoa, taikavarpuja…
-Haluatko kokeilla veden etsimistä?
Mystistä, kuinka paju vääntyy kohti maata Eeva-Kaisa-open ja jokaisen eskarin yhteistyönä. Osalla jopa yksin! Mutta ei tädillä, paju ei taivu, ei sitten ikinä milloinkaan. Sillä kokeiltuhan sitä on silloin tällöin, jo yli 30 vuotta.. Mutta kokeiltavahan on silti, sillä mistäs sen muuten tietää. Eikä..
-Sitä ei opi, vaikka lukisi tuhat kirjaa.
Juurikin niin, hyvin oivallettu.
Superhauska on myös toinen uusi juttu, nimittäin ”patukkamusisointi”. Hilkka-ope on hommannut koululleen muovisia sävelputkia, joilla rummutetaan pulpettia, valkokankaalla kulkevan merkkijonon mukaan. Nerokas opetusmenetelmä! Ja sehän kolahtaa Kurjalan täteihin R&H sen verran kovasti, että pian on jo kasassa tulevan lukuvuoden joulujuhlan teema…
-Hommahan on ihan putkessa.
Lämmin kiitos taas kaikille Kurjalan ja Konnuslahden aikuisille positiivisen puuhakkaasta päivästä, yhteistyö on voimaa.
Mutta nyt on tullut aika sulkea tämä kirja, joka kätkee sisäänsä monet ihanat hetket kanssanne eskarit. Monet, mutta ei lähellekään kaikkia. Sillä ne parhaat ja tärkeimmäthän teillä on itsellänne, painettuna syvälle sydämiinne!Silti se on teidän kirjanne, teidän erityisyydestänne käsin kirjoitettu. Kiitos tästä huikeasta vuodesta ja siitä, että sain jakaa nämä päivät kanssanne.
Valolla ja ilolla kaikkea hyvää tiellenne toivottaen Heidi