Aika moni muistaa lapsuudestaan jonkin sadun tai tarinan. Mutta entäs omat lapsuuden sadut, ne itsekeksityt huikeat tarinat, joissa kaikki on mahdollista. Jäävätkö ne meissä elämään? Tai oikeammin, kuinka me saisimme ne jäämään… muistaisimme…
Aloitimme tänään eskareiden kanssa ”Pienen kuusen tarinan”, jota olen joulunseutuun kertonut niin kauan, kuin suku jaksaa muistaa. Onko tarina alun perin pienen lettipäisen tytön vai jonkun viisaamman keksimä, sitä en osaa sanoa, mutta hyvin rakas se ainakin on. Ja mikä parasta, tarinaa rakennetaan yhdessä kuulijoiden kanssa siten, että joka päivä luodaan jotakin jouluisen kaunista.
– Saadaanko me nämä kotiin?
– Te saatte koko tarinan, kunhan se on valmis.
– Jee!!!!
Iltapäivällä eskari on hiljentynyt ja pienet lumiset kuuset huokuvat rauhaansa pöydällä. Pakkasenlinnut odottavat puolestaan prässissä lentoon pääsyä. Ikkunan takana päivä taittuu hämärän suuntaan, taivaanrannan tarratessa kiinni viimeiseen valonhäiveeseen.. Täti huokaa, syvään. Sydänalassa se ensin tuntuu…..sitten mahanpohjassa…lopulta jo korvaan kuiskuttaa:”Jokos sopisi tulla …?”. Terve tuloa lapsuuden jouluilo, olenkin sinua jo kaivannut.
Pienten tonttusten joulumielestä iloiten ja voimaantuen Heidi