Kissa joutuu palaamaan ruokalan puolelle varmistamaan huomisen aamunavausaikataulun ja hiirulaiset riehaantuvat eteisessä. ”Minä olen luuseri…..” koko joukko hoilaa ja hosuu siinä määrin äänekkäästi, että Marja-ope joutuu nousemaan pöydästä ja tarjoamaan virka-apua. Ja kysäisee siinä samoin tein senkin, että:
– Mikä se sellainen luuseri on?
Eteiseen laskeutuu hämmentynyt hiljaisuus. Siitä ei tunnu kenelläkään olevan aavistustakaan. Kissakin saapuu paikalle, kiittää ja ottaa hiiret huomaansa. Marssitaan siinä sitten hännät rivissä eskarille. On selvästi tuumaustuokion aika.
– Mistähän meidän pitää jutella?
Kukaan ei tunnu tietävän.
– Mitä siellä eteisessä oikein tapahtui?
Kukaan ei tunnu tietävän sitäkään, aluksi. Paisti yksi. Ja hänen perässään kaikki. Pian jo kinataan kuka aloitti, kenen syy , kuka teki ja mitä, kuka ei ainakaan tehnyt mitään….
– Korvat kuulolle. Asiahan kuului KAIKKI ESKARIT.
Ilmeet vakavoituvat. Sitten joku yrittää ilveillä itsensä pakoon tilanteesta, mutta porukka tylyttää moisen heti: ”Ei naurat yhtään.”
– Mitä me nyt sitten tehdään?
– Laitetaan reppuvihkoon.
– Kenen?
Taas se iskee, syvä tiedottomuus. Ei minkäänlaista aavistusta asiasta kenelläkään.
No, kaikillehan sitä tietysti laitettiin, kun kerran porukassa pöljäiltiin. Mutta yksi hyväkin havainto tässä hässäkässä piilee. Eskareilta oli hienosti jälkikäteen oivallettua se, mikä asian hoidossa aikuisilta unohtui täysin.
– Huomenna pyydetään anteeksi Marja-opelta.
Näin tehdään ja taas ollaan yhtä tilannetta kokeneempia.
Valolla ja Ilolla Heidi