Toin tänään eskarin lelupäivään lähes 10 vuotta vanhan lasten ”tietokoneen”, jonka toiminnot rajoittuvat pelkkiin koneellisesti toistuviin kirjaimiin ja karkeisiin pikselikuviin. Koneen sai aikanaan 5-vuotias tyttäreni joululahjasi ja sen lumo kesti korkeintaan yli joulunpyhien. Ei siis ole kovinkaan hääppöisestä vehkeestä kyse, vaikka kirjainten opetteluun mainio apuväline onkin. Mutta. Kuinka mokoma aparaatti voi vetää eskareita puoleensa kuin hunaja ampiaisia? Mikä ihme elektroniikassa yleensäkin saa ihmiset aktivoitumaan hetkessä superlevelelle ? Ja onko se pelkästään pahasta?
On tosiasia, että sähköinen maailma tulee vääjäämättä olemaan keskeinen osa näiden lasten elämää. Yhtälailla tiedetään, että nyt ja tulevaisuudessa koulua käyvien sukupolvien haaste ei ole enää tiedon hankkiminen, vaan oleellisen tiedon seulominen valtavasta tietotulvasta. Heidän, jos kenen, täytyy oppia ajattelemaan ja pallottelemaan opittua laaja-alaisesti….
Palataanpa eskariin ja ”tietokoneen” ääreen. Yhdellä on vuoro, mutta kolme vuoronodottajaa tarkkailee. Yksi siis näppäilee, mutta moni esittää ehdotuksia. Jokainen haluaa poikkeuksetta valittavan nimensä alkukirjaimen. Porukassa sitten arvaillaan, että mikä sana kirjaimen takana mahtaa olla. Joku sen jo muistaa. Voi siis melkein sanoa; ”sosiaalista mediaa”, parhaimmillaan. Viisi minuuttia kuluu äkkiä ja koneenkäyttäjän on aika tehdä tilaa seuraavalle. Mielenkiintoista, ettei yksikään jää roikkumaan laitteen äärelle, vaan kiirehtii leikkien ja muiden puuhien pariin…
Näppäimistön äärestä Heidi