Olipa melkoinen sattumus. Tänä aamuna seurakunnan aamunavaukseen lähtiessämme kävimme pitkästä aikaa eskareiden kanssa keskustelun oikeasta anteeksipyytämisestä. Siitä, että mitä se sanana tarkoittaa ja kuinka sen viesti pitää toimittaa toiselle tietoon. Ja da daa, myös seurakunnan koko koululle suuntaama aamunavaus käsitteli samaa aihetta. Seurakunnan nuorisotyöntekijä Mirja kertoi lempeän konkreettisella esimerkillä, kuinka meidän tekomme jättävät jälkiä, vaikka anteeksi ne saisimmekin: ”Tyttö oli surullinen, kun hänen salaisuutensa oli kerrottu muille, mutta lupasi antaa teon ystävälleen anteeksi. Mutta hän halusi sitä ennen näyttää tälle yhden jutun. Hän pyysi ystävä rutistamaan paperin. (sydämenmuotoinen paperi rutisee ja katsojien ilmeet ovat vakavat) Ja sitten oikaisemaan sen. (ryttyinen sydän on lohduton näky) Ei siitä koskaan enää samalaista tasaista ja sileää tulisi, sellaista kuin heidän välisensä luottamuksellinen ystävyys oli ollut.” Kiitos Mirja ja kanttori Satu, loitte mukavan mietiskelevän ilmapiirin sanoin ja lauluin.
Lauluin me jatkoimme lopunkin päivää. Ensin harjoittelimme intiaaniesitystä ja sitten kokeilimme joikaamista.
-Loila loelei loi lango loila loelei loilla….
Tämä Jänis ja pakkasenpoika-tarinaan liittyvän laulun kertosäe imaisi eskarit kerrasta niin Lapin lumoon, että laulua piti kuunnella uudestaan ja uudestaan, alun toistakymmentä kertaa. Ja vielä sittenkin kun olimme siirtyneet askartelemaan omaa jänis Loikkakoipea…
-Kuunnellaan se vielä
-Joo, vaan kuunnellaan
-Ei kun minä haluan laulaa
Sovitaan, että joka toinen kierros kuunnellaan ja joka toinen lauletaan. Ja uskallan melkein veikata, että tänään myös useammassa kodissa jänöpupu loikkii tuntureiden poikki….
Pakkasta kaivaten Heidi