Joskus se vaan iskee, ikävä. Ja silloin ei kyllä meinaa eskarilaisen maailma pysyä kasassa, ei sitten millään. Onneksi aina saa kömpiä kylkimyyryyn aikuisen kainaloon ja hetkessä on ympärille koossa maailman parhaat asiantuntijat lohduttamisen suhteen.
-Minä olin yötä kotona isonsiskon kanssa, kun isi ja äiti oli reissussa. Minulla oli vähän ikävä.
-Minua ei haittaa, vaikka äiti olisi jossain.
-Minun äiti oli kerran poissa monta yötä ja se tuntui aika pitkältä. Se aika.
Pohditaan siis ikävää tunteena ja käydään läpi monta sattumusta siinä sivussa. Tästä asiasta nimittäin kaikilla tuntuu olevan omakohtaista sanottavaa ryhmälle. Jopa opella.
-Tiedättekö, kun minäkin olen äiti. Ja kun minä olen yötä poissa kotoa, minun lapset soittavat aina ja haluavat jutella. Vaikka ne on jo aika isoja, 12v. ja 14v. Se on tärkeää. Minulle kanssa. Ja kyllä ikävä saa olla, mutta parasta on sitten kun taas nähdään.
Niin siitä taas yhdessä selvittiin ja voidaan siirtyä päivän viimeiseen ponnistukseen, sillä telinejumpat ja muuthan me on hoidettu jo aamupäivällä. Kelto Minna on varannut meille värityshommia, joissa korvat pitää olla kuulolla tarkasti.
-Tarkkana kuin porkkana!
On hilpeää saada tarkkailla ryhmän työskentelyä jonkun muun ohjauksessa.
-Mitkä värit? Pitikö ottaa värit? Punainenko piti?
-Mitä piti tehdä?
-Se sanoi, että…
-Hys hys
-Kato, minä väritin jo nää
-Pitikö ne muka värittää??
Viisitoistaminuuttia pinnistellään ja sitten on valmista. Ja koska homma on hoidettu tyylillä..ansaitaan sillä kk-merkki.
-Se on kymmenes
-Enää tarvii kaksi ja sitten on superhyperekstramukava päivä!
Jaahas, se on näemmä mukavuustunti kasvanut viikossa sen verran korkoa, että on muuttunut kokonaiseksi päiväksi…heh heh.
V&I Heidi