Kello on noin minuutin yli yhdeksän.
-Saako tabletin?
–Nehän lähtivät jo jatkamaan matkaa.
-Ai niin. Pelataanko jotain?
Hetkeä myöhemmin menossa on jo kiihkeä lautapeli, jossa ryhmätyönä yritetään päihittää hedelmiä varastelevat varikset ja mikä parasta, jännitykseen osallistuvat ihan kaikki paikalla olevat eskarit.
-Jee! Me voitettiin!
Lautapeli vaihtuu seuraavaan, värityskuvia pyydetään ja pian on menossa myös jonkinlainen maanviljelyn ja metsästyksen välimuotoleikki. Kaikilla on kaveri sekä tekemistä ja samalla ehditään rupatellakin. Ihanaa, tätä täti on kaivannut!
Päivemmällä juttu kääntyy takaisin pelaamiseen ja erityisesti ikärajoihin.
-Miksihän niitä ikärajoja on?
-Että ei saa pelata.
-Mutta miksi ei saa?
-Ne on liian pahoja ne pelit.
-Ai mitenkä pahoja?
-Ne alkaa pelottaa.
-Ja näkee pahoja unia.
-Minä alan itkemään ja menen aika äitin ja isin viereen.
-Pahat unet on tyhmiä.
-Ai jaa. Miksi?
-Kun ei tiedä, onko se totta.
–Voisiko se ikäraja liittyä juuri siihen?
-Voi
-Eikä voi
-Kylläpäs. Joskus voi olla sellainen ohjelma, että jotakin on tapahtunut oikeasti.
Seuraa pikakerronta vuorikiipeilyturmasta, jossa railoon pudonnut kiipeilijä joutui katkaisemaan itseltään kivellä käden pelastuakseen.
-Ei voi olla totta tuo!
-Onpas. Mun veljen kaveri kertoi.
Riita poikki ja aikuinen väliin. Pohditaan siis yhdessä, mitä pelko on ja kuinka juttuun voisivat liittyä aivot. Niin kuin nyt vaikka Elsa, joka alkaa itkeä, kun pelottaa, mutta ei vielä hirveästi osaa arvioida, mikä on vaarallista tai sattuu. Niin kuin putoaminen.
-Jos eskarilainen pystyy ajattelemaan asioita ja juttuja, vaikka tämän verran (neljännesvaaksa),niin aikuinen pystyy varmaan tämän verran(kaksi vaaksaa). Meidän ihmisten pitää kasvaa ja ajatella, treenata aivoja, että opimme ymmärtämään asioita. Siksi aikuinen pystyy erottamaan asiat, jotka ovat oikeasti varallisia. Ikäraja kertoo, että nyt täällä on liian pahoja juttuja ajateltavaksi.
-Onko seitsemänvuotiaan aivot isommat kuin kuusivuotiaan?
-Eivät taida olla. Mutta tietoa niissä molemmissa voi silti olla ihan eriverran, riippuen siitä, kuinka paljon on ajatellut eli aivojaan treenannut.
-Minä osaan laskea jo sataan…
Päivän viimeinen homma oli ihmispatsas, jolle duunattiin hiukset ja vaatteet. Ja vain mielikuvitus oli toteutukselle rajana.
-Tää on mun veli. Sillä on valkoiset tennarit.
-Tämäpä on minun veli. Siltä on tippunut toinen kumppari. Tää on niemessä taistelemassa.
-Kenelle tämä patsas on?
-Sinulle itsellesi.
-Tämä ottaa selfietä. On kyllä hieno.
-Tämä on Superrokkistara! (hihitystä)
Huomenna vielä liimaillaan ja sitten on taas vietävää näyttelyyn ruokalanikkunalle. Ja kylläpä kelpaa viedä, niin ovat eloisia ja värikkäitä nämä ”ihmiset”.
Valolla ja ilolla Heidi
ps: Pertti-pöllö lähti sitten tänään ensimmäiselle yökyläreissulleen eskarilaisen kotiin. (Istui hienosti turvavöissä päiväautossa.) Toivottavasti osaa nyt käyttäytyä siivosti ja ”pöllöilemättä”….