Eipä olisi parempaa päivä voinut sattua laturetkelle. Huomioliivit ylle ja suunnaksi sähkölinja, sopimuksena, että luontoikkunalle asti mennään, jos vain kaikilla voimat ison mäen valloitukseen riittävät. Ja riittäväthän ne, sillä onhan vanha totuus, että ”ei matka tapa, vaan vauhti”. Kuka hiihtää, kuka menee variksella, mutta ylös pääsevät kaikki.
-Ope. Tule äkkiä!!!!
Mäelle ensiksi ehtineet kiljuvat naama punaisena. Oijoi tapaturmako…
-Siellä on ollut metsäkone. Katso. Oksat on ihan poikki.
-Onkohan luontoikkunakin räsänä.
Ilmeet vakavina laskeudutaan ladulta tiepohjalle ja jatketaan matkaa.
-Se on tuolla. Minä näen sen. On se. Luontoikkuna.
Sukset pystyyn penkalle ja metsään mönkimään. Tallessahan se ja ihan kunnossa paikallaan. Yhteisestä ilosta aistii, että tämä on tärkeä juttu. Ikkuna, metsä ja kaikki.
Puiden läjätyt oksat saavat maiseman näyttämään jälleen uudesta ja mielikuvituksen lentämään: on arhunpesiä, liitereitä ja koteja. Mutta ope se vaan seisoo valon valtaamassa metsässä ja nostelee nokkaansa.
-Tuntuu hassusti joululta…
-Niin, kun nämä on kuusta. Nämä oksat. Otetaan nämä mukaan, niin on ensijouluksi joulukuusia (hytkyvää naurua…)
Leikit jatkuvat ja eväitäkin syödään. Ja keskustelua käydään mm. polttopuista, motoista sekä ilveksestä, joka oli tehnyt kerran toiseen metsään tarpeensa, ne molemmat. Ja isot. Oppia ikä kaikki, selvähän se. Metsä huokuu ja leikkijöiden äänet laskevat kuin itsestään. Joku tutkii, joku loikoo havuilla ja antaa auringon silitellä punaisia poskia, toiset taas seikkailevat moton jälkiä seuraillen…Pian on kuitenkin aika lähteä suuntaamaan takaisin siihen SUUREEN mäkeen, joka nyt pitäisi selvittää alaspäin laskemalla.
Mäenpäällä on hipihiljaista ja ensimmäinen laskija sujahtaa liikkeelle. Sinne meni ja perille pääsi. ”Hienosti pystyssä”, iloitaan ylhäällä jonossa. Laskija toisensa jälkeen ottaa vastaan haasteen tyylillään ja alas selviytyvät kaikki. Ja siellähän ei kukaan enää muistele pyllähdyksiä tai mukkelismuuleja, vaan joukon valtaa käsin kosketeltava voittajafiilis. Me tehtiin se, me vallattiin ISO mäki. Tätiä hymyilyttää ja herkistää yhtä aikaa, ihan suolahelmiksi asti.
Vielä ruokalassa keskustelu palaa luontoikkunaan.
-Ne ei kaataneet sitä ehkä just sen takia.
-Ai mitä?
-Sitä puuta, kun se on siinä. (pohdiskeleva hiljaisuus) Pitääkö meidän ottaa luontoikkuna pois sitten joskus?
-Jaa-a. Toukokuussa me tehdään viimeinen reissu, että pitäisikö se silloin…
-Niin. (jälleen pohdiskelva hiljaisuus) Mutta ei sille ole kyllä yhtä hyvää paikkaa sitten missään…
Keskittynyt ilme kertoo, että mieli työstää nyt melkoisen suuria sinisiä ajatuksia. Tähän aiheeseen palataan vielä…
Iltapäivällä vietimme taas 7-vuotis synttäreitä perinteisin ohjelmin.
-Miltä se tuntuu nyt olla 7 vuotta?
-Hyvältä.
Siinähän tuli konstailematta selväksi, niin kuin pitikin.
Päivän viimeinen homma oli geolaudan käyttöönotto ja siitähän innostuttiin niin, ettei meinattu takseihin keretä. (onneksi kuskit sudittelivat kevään soseuttamassa rinteessä, saatiin minuutti lisäaikaa heh heh)
-Tehdäänkö näitä huomennakin?
-Voidaan tehdä, mutta aamulla mennään ensin sinne 1.-2.luokkaan tekemään niitä virpomavitsoja.
-Milloinka saadaan nämä kotiin?
-No huhtikuussa
-Ai alussa?
-No alussa
ISOLLA ILOLLA Heidi