– Pom pom pulla, alkakaa jo tulla…
Näin hihkui leipuri kaukalonlaidan pullia ulos uunista ja pullathan suorastaan syöksyivät luistimilla matkaan. Napataanko kiinni… hippaleikki on aina yhtä jännittävää ja kivaa. Muutoinkin tänään oli luistelussa paljon aihetta positiiviseen palautteeseen. Kaikki eskarit saivat esimerkiksi jo itse luistimet jalkaan ja pois sekä kypärän päähän. ISO PEUKKU SIITÄ! Ja entäs maltti, kaikki jaksoivat nurisematta odotella, että apu sitomiseen ja irrotukseen ehtii omalle kohdalle. TOINEN ISO PEUKKU SIITÄ! Ja vielä pitää täräyttää PEUKKU ILMAAN KOLMANNEN KERRAN, nimittäin hienosta pukukoppikeskustelusta, koskien reilua peliä, jäähyjä ja sääntöjen mukaan toimimista. Aika moni pieni luistelija kertoi silmät suurena nähneensä, kuinka jääkiekkopelissä aikuinen pelaaja oli lyönyt toista.
– Niin. Se yks oli huono häviäjä.
– Ei kun sillä meni hermot, kun ne hävisi.
– Ai oliko se se Leijonien peli?
– Joo, se löi sitä mailalla käteen, ihan vaan
– Niin, kun se Teemu Selänne on niin hyvä
– Ei se ollut siinä. Se on lopettanut pelaamisen.
– Miksi?
– Kun se on niin hyvä, niin se vaan ei enää…se vaan lopetti.
Keskustelu jatkuu, mutta porukan päätös on selvä: meidän kaukalossa ei asioita ratkota nyrkein, eikä vahingoista kosteta.
Iltapäivällä vietimme sitten ryhmän ensimmäiset 7-vuotissynttärit ja heti perään saapuikin jo Sari pitämään pyhäkoulua. Pyhäkoulun aiheena olivat raamatun kirjoitukset Jeesuksesta ennen tämän aikuisuutta ja päivän lauluna hauska Harmaa halauslaulu, johon liittyi kiva leikki. Varsin merkillinen keskustelu syntyi kuitenkin aivan tuokion lopussa rekvisiittana olleista temppelin pylväistä, jotka kiskaisivatkin puheet hetkessä syvälle pelimaailmaan…
– Minä olen hajottanut tuollaisia pylväitä ihan säpäleiksi.
– Ai missä?
– Yhdessä pelissä.
– Mikäs peli se sellainen on?
– Se on sellainen palikkapeli. Siinä voi pudota rotkoon ja sitten siellä on sellaisia luurankoja, jotka rakentaa konetta ja sitten minä juoksin karkuun ja sitten…kuolin.
Puhe on selvästi Minecraftistä, jota omakin poikani pelaa. Mutta tuo kuoleminen…Mieleeni pompsahtaa elävästi keskustelu, jonka kävin lähes 20 vuotta sitten erään 5-vuotiaan pojan kanssa. Tuolloin nimittäin pieni kerholaiseni halusi tietää, että montako elämää hänellä on. SuperMariosta kovin viehtynyt lapsi oli käsittänyt asian siten, että meillä ihmisilläkin on uusia ”leveleitä”, jos jotain sattuu…
Tietotekniikka on tulevaisuutta ja pelaaminen kohtuullisena määränä hyvästä, mutta ollaan me aikuiset silti sinne rakantuvan virtuaalisen maailman avautumisesta lapsillemme valppaina. Pelataan yhdessä ja katsotaan, että lapsi varmasti käsittää toden ja fantasian eron. Jookosta kookosta????
Mietiskelee Heidi