– Miinus!!!
Ilo voi syntyä niin pienestä. Digitaalinen pakkasmittari osoittaa – 0, 2 astetta, joten pakkasenpuolella ollaan: ei siis kurahousuja tänään kotaretkelle. Sen sijaan tarvitaan turvaliivit ja rutkasti malttia, onhan Kurjalanraitti kuljettavana ensikerran talvisissa oloissa.
Matkaan selvitään ennätysreippaasti ja pian kylätalonpihapiiri ottaa jo saapujat vastaan, valkoiseen pehmoiseen pumpuliin käärittynä. Sipaiskaa siivillenne lumienkelit, kerrankin on lääniä lentää! Leikit syntyvät kuin itsestään ja ihmeteltävää on niin paljon, kuten lumi, joka ei pyörikkään palloiksi ja lätäköt, jotka pakkanen on puraissut riitteeseen. Ja värit, minne kaikki vihreä oikein on kadonnut?
Kota ainakin on yhä tutun punainen ja sen suojiin mukava asettua. Tehdään pienet toimet ja taiat ja pian loimuaa jo tuli kodansydämessä.
– Saako paistaa itse?
– Saako syödä koko makkaran?
– Saako ottaa ketkuppia ja sinappia? Molempia?
– Saako lisää mehua?
Saa, lastenoikeuksienpäivänä saa, ihan varmasti. Ja kyllä reissulaisille makkara maistuukin, viimeiseen muruun asti. Eikä makkaralle näin erityisenä päivänä voi olla kylkiäsiksi katettuna mitään vähäisempää, kuin uunituoretta kotiruisleipää. Kiitosta vaan, oman kylän kätevälle emännälle.
– Eskarit. Ennenkuin lähdetään, tehdäänpä herrasmiessopimus. Joka koskee myös naisia. Paneppa muistiin…
Vakavana etusormet asettuvat ohimoille.
– Jatkan länteen taikka itään, jälkeeni ei jätä mitään.
Roskat kerätään ja tavarat laitetaan paikoilleen. Tarkistetaan vielä lopputulos kynnykseltä käsin, koko parukan voimin. Vielä viimeiset pyrähdykset pihalla: kuka pinkaisee illistelemään ikkunasta, kuka kurkistamaan kivijalan jakoon, sitten on jo aika mennä. Mutta me palaamme vielä ja varmasti, sehän on selvä.
Kylätalon valkeudesta viehtyneenä Heidi