keskiviikko 11.11.2015
Aloitimme aamun seurakunnan Sarin pyhäkoululla, jossa käsittelyssä oli kertomus tuhlaajapojasta. Nukeilla esitetty tarina oli kiehtova ja opettavainen, mutta aivan erityistä innostusta herättivät siinä rekvisiittana olleet rahat.
– Onko ne oikeita?
– Ei, nämä on vanhoja Viron kruunuja, eikä niillä voi enää ostaa.
Oikeita tai ei, kertomuksen ydin tuli kyllä hyvin ymmärretyksi: Vanhemman rakkaus lapseensa, sitä ei voi maallisessa valuutassa mitata. Kiitos Sari taas vierailusta, joulukuussa nähdään!
Tänään sitä sitten vihdoin saatiin, lunta! Ei kovin paljon, mutta sen verran kuitenkin, että nurmikolta sai kerättyä ahkeralla yhteistyöllä tarpeet muutaman palloon. Vaan mitä tehdä niiiiiiiiiiiin rakkaalle kokkareelle ulkoilun päätteeksi? Silmät anovat suurina, eihän sitä vaan tarvitse särkeä tai jättää koululaisten armoille…. No, laitettiin kokkare kottikärryihin ja leluvajaan lukkojen taa. Siinähän sitä tulee samalla tehtyä tutkimusta veden olomuodosta, jos nimittäin huomiseen mennessä sulamaan sattuu…
Iltapäivällä tutkimisvuorossa olivat heijastimet. Pimennetyssä huoneessa oli jännittävää tarkkailla niiden toimintaa erilaisten lamppujen ja salamavalokameran avulla. Jokainen eskari valitsi vuorollaan pimennyskankaaseen kiinnitetyn heijastimen, jonka kuvasi.
– Tuo oli kirkas!
Yllätys on koko porukalle melkoinen, kun kameraan räpsähtää ensimmäinen pelkkä leimahdus, kun hyvän heijastustehon omaava heijastin reagoi salamavaloon. Ja sepä ei suonkaan ollut kankaan suurin tai päivänvalossa kirkkaimman värinen heijastin… se oli jonkin yrityksen sponsoroima iloinen hymynaama!
Meidän oli tarkoitus katsastelle myös, että millaisia heijastimia eskareiden vaatteissa ja repuissa on kiinteästi ommeltuna, mutta se meidän täytyi ”olosuhteiden pakosta” jättää jollekin tulevalle aamulle. Meinaan, kaikki päällysvaatteet olivat, yllätys yllätys, kuivauskaapissa!
Räntäkelistä riemuiten Heidi