Täti on ihan ällikällä lyöty. Kuinka kaikilla voi olla koko päivän vaan niiiiiiiiiiiiiiin mukava fiilis? Itse kysymykseen en osaa vastata, mutta juuri sellaisen päivän me tänään vietimme. Aamusta alkaen kaikki vaan sujui ja suttautui mallikkaasti. Eihän meillä toki tavallisestikaan kovin suuria sotia käydä, mutta tänään ei kertakaikkisesti mitään. Ja aivan parasta oli se, että eskarit itse havaitsivat asian ja totesivat ääneen: ”On ollut mukava päivä.” Kiitos, te ihanat ipanaiset, tällä me porskutellaan taas pitkälle.
Jumpassa pääsivät tänään vintiöapinat valloilleen: köydet, renkaat, trampoliini, patjat, hyppyesteet, tunneli, puolapuut…Ja temppuradan teemana tietysti viidakossa temmellys. Liikettä, iloa ja malttia juuri sopivassa suhteessa, eikä ketään hirvittänyt edes krokotiilin selätys tai syöksyminen ahtaaseen kutitussolaan…
Iltapäivällä oli puolestaan vuorossa seurakunnan Sarin pyhäkoulu, jossa käsiteltiin anteeksipyytämistä ja -saamista. Tästä aiheesta eskareilla olikin monia omakohtaisia kokemuksia, mutta erityisen kovasti useampaakin tuntui mietityttävän tilanne, jossa on pyytänyt anteeksi, mutta…
– Se on vaan hiljaa, eikä sano mitään. Ikinä.
– Se vaan lähti pois
– Se sanoi, että ”et saa”
Niin, useinhan sitä puhutaan, että anteeksipyytäminen on jollekin vaikeaa, mutta on siinä samassa kolikossa tosiaan tämä toinenkin puoli. Saako sattuneesta oikeasti pahoillaan olevan vain tylysti torjua? Sari tämän asian varsin hienosti käsitteli todetessaan, että: ”Joku tarvitsee ehkä enemmän aikaa, että pystyy asiasta juttelemaan.” Niinpä. Kiitos taas ihanista hetkistä pyhäkoulussa!
Lämpöisesti Ison peukun juurelta Heidi