On taitoa rakastaa kotiseutu eläväksi kuvaksi. Sitå me saimme kokea tänään, kun koulullemme Kalevalanpäivän vieraaksi saapui Kurjalassa pitkän opettajanuran tehnyt Kosusen Elli. Ihminen, joka on nähnyt kylän kasvun ja nousun sekä sukeltanut syvälle sen monitahoiseen historiaan. ”Olettekos te katsoneet mikä vuosiluku on koulun pihalla olevassa muistomerkissä?”, Elli kysyy ja kiskaisee kuulijansa hetkessä mukaansa Kurjalan menneidenpäivien pyörteisiin. Vapaasti tarinaa mukaillen:
”Lähes viisisataa vuotta sitten vihollinen liikkui orjasoutuisilla veneillään Suvasveden sokkelosaarissa ja saapui lopulta nykyisen Kurjalan rannoille. Jo kauas nämä näkivät, kuinka korkean mäen laella lukuisat savut piirtyivät vasten taivaanrantaa. Sotaleiri tai kaupunki, vihollinen tuumi, tuhottava on joka tapauksessa. Siinä tarkkailleessaan yhyttivät sitten paikallisen pojan, joka pahaa aavistamatta kalasteli kotivesiään ja kävivät tätä kovistelemaan, lopuksi tämän vangiten, kun eivät kovistakaan otteista huolimatta saaneet lisää selkoa asioidentilaan. Niin hyökkäsi vihollinen kylään mäen laella ja tuhosi se viimeiseen asukkaaseen. Tästä voitokkuudesta ylväänä ja tiedotushaluisena vihollinen sitten lähti paluumatkalle kohti äiti Venäjää, mutta Suvasveden selkävesillä päätettiin kuitenkin rantautua saareen yösimöisiin. Illan remusivat ja yön tullen vaipui leiri syvään uneen. Kaikki, paitsi onkijapoika. Se poika ei ollut mikään pölkkypää. Pimeän turvin tämä työnsi rannasta vesille joka ainoan vihollisen veneen ja hyppäsi niistä viimeiseen itse. Jo havahtui vihollinen unestaan ja jalkautui rantakiville, alkoi ilmeisen ahdingon tajutessaan hieromaan pojan kanssa kauppaa. Tälle luvattiin kullat ja hopeat ja kaiken maailman rikkaudet palaamisesta, vaan ei kääntynyt veneenkokka, eikä soutajan mieli. ”Kirottu kurja Kurjala!!!” , vihollinen karjui satimessaan ja tuli antaneeksi nimen tälle kauniille kotiseudulle, ennekuin kuolo korjasi heistä joka ikisen.”
Tarinaa kuunnellaan hiiskumatta, mutta heti sen päättyessä lennähtää käsiä pystyyn:”Miksi ne eivät uineet sieltä saaresta pois?” Elli nyökkää kysymyksen järkeväksi ja vastaa:”Ne eivät osanneet”. Saliin laskeutuu hämmentynyt hiljaisuus. Todentotta, uimataitokaan ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Kuten eivät kouluruoka-ja kyyti, mahdollisuus luistella, pallot ja välineet välituntikäytössä…”Vihkoja sai vuodessa yhden ison ja yhden pienen sekä käsialavihkon. Kyniä taisi saada kolme”, Elli muistelee ja kertoo myös pitävänsä erityisen hyvänä asiana muutosta, joka on tullut rangaistuskäytäntöihin. Ei siis enää luunappeja, karttakepitystä, nurkassa seisomista yms. Reilu tunti on vierähtänyt nopeasti menneiden päivien havinassa ja eskareiden on aika lähteä syömään. Ruokailussa ei itse esityksestä tule vielä mitään erityistä mieleen, mutta tädillä on eskareille ilouutinen.
-Te jaksoitte niiiiiiiiiiiin hienosti koko esityksen, että nyt tulee kk-merkki.
Jeee!!!! Vihdoin. Se on 12 merkki eli lomanjälkeen koittaa mukavuustunti.
Käydään siis haukkaamassa reilusti ulkoilullinen happea ja otetaan sitten päiväntähden esittely, joka sisältää mm. valokuvia ja käsikonsolipelin. Tähdellä on myös mukavia juttuja kerrottavana, kuten: kuinka voi onkia itsensä. Hilpeää! Erityistä pohdintaa puolestaan synnyttää isoveljen hieno palaute siitä, että tähden kanssa on mukavinta elää.
-Se tarkoitta silleen, että voi vaan olla.
Hienosti tarkennettu.
Kotiin lähtiessä vanhanajankoulu nousee vielä hauskasti vertailuun. Että olisiko mukavampi mennä hevospelissä, kuin taksissa…tai onko silloin ollut mukavuustunteja…
-Onkohan siellä ollut omia hommia?
-Ei
-Eikä varmaan mitään lelujakaan.
-Niiden piti pestä itse astiat.
-Minun kaveri joutuu aina nurkkaan, kun se tekee hölmöyksi
Lämmin kiitos vielä Ellille vierailusta ja samaan syssyyn toivotetaan: tervetuloa uudelleen! Kuinka arvokasta on saada juurtua, nähdä ja ymmärtää kotiseutunsa arvo ja erityisyys. Jotakin vanhaa, monenlaista uutta ja yhdessä oppimisen iloa, siitä on koulutie Kurjalassa tehty!
V&I kirjoittelee Heidi