Pelleily on positiivista, sirkuksessa. Samoin hassuttelu on voimavara silloin, kun halutaan ilahduttaa ympäristöä. Mutta milloin siitä sitten tulee pöljäilyä? Tätä kysymystä pureskelimme eskareiden kanssa tänään, kun emme yksinkertaisesti ehtineet ruokailusta päivän tärkeälle välitunnille koululaisten kanssa. ”Mutta mehän tullaan tänne aina ekana”, joku pohtii. ”Niin ja keritään aina ulos”, toteaa toinen. ”Miksi nuo ei ole vielä syönyt?”, kysyy kolmas ja haukkaa itse näkkäriään. Kuinka kummassa ruokailumme on yhä kesken, typötyhjässä ruokalassa…
Eskari-ikäiset tekevät hyvin tarkkoja havaintoja ympäröivästä maailmasta. Vai oletteko esimerkiksi tavanneet lasta, joka ei huomaisi jääneensä jostakin vähemmälle? Tämän havainnointitaidon pohjalle on hyvä lähteä vähitellen rakentamaan oivallusta oman tekemisen merkityksestä. ”Miten me sitten ehditään huomenna välkälle?”. ”Syödään, eikä pelleillä”, kuuluu vastaus. ” Siis kuka ei pelleile? Minäkö?”, ope heittäytyy haastavaksi. ”Minä en pelleillyt”, vastaa yksi valmis vakavana ja lähtee viemän tarjotinta.
Kun ruokalasta on vihdoin ehditty eskarille ja ulkovaatteisiin, välkkäkello soittaa koululaiset jo sisälle. ”Höh, nyt en nähnyt koulukummia”, joku harmistuu. ”Huomenna syödään, eikä höpötetä”, joku päättää. ”Huomenna on muuten perjantai ja kummit ovat taas pöydässä ruokailuapuesimerkkinä. Käydäänpä kierros. Miten sinä ”Pertti”aiot toimia ruokailussa huomenna?” Muutaman minuutin vievän kierroksen aikana jokainen lapsi nimeää itselleen suunnitelman huomista varten. Ja kun ihminen tutkitusti, iästä riippumatta, sitoutuu vahvimmin siihen minkä hän itse tavoitteekseen sanoo… pitäisi huomenna olla taas isoja peukkuja jaossa.
Valolla ja ilolla kasvuun kannustaen Heidi